Doping – kilpaurheilun turmio?

Puolentoista viikon päästä alkaa kesäolympialaiset brasilian Rio de Janeirossa. Suurta urheilutapahtumaa varjostaa jälleen lukuisat dopingkäryt.

Eilen kansainvälinen olympiakomitea päätti antaa lajilitoille päätäntävallan venäläisten päästämisestä olympialaisiin, Illalla tuli luettua Egyptin keihäänheittäjätähden Ihab Abdelrahmanin dopingkärystä. Hän alkoi heti syyttämään maansa olympiakomiteaa salaliitosta.

Urheiluhistoria tuntee monia dopingtapauksia eli urheilusuorituksessa kiellettyjen aineiden käyttöä hyödyn saamiseksi. Suomen tunnetuimmat tapaukset ovat Martti Vainio vuoden 1984 olympialaisissa sekä Lahden dopingskandaali 2001. Tämä pistää pohtimaan mikä saa urheilijat huijaamaan?

Yhtä totuutta ei ole mutta teorioita sitäkin enemmän. Sortuuko urheilijat huijaamaan suorituspaineiden vuoksi, eivätkö he saavuta puhtain arvoin huipputuloksia vai ajaako tähän maine ja rahan suuri arvo? Itse olen puhtaan urheilun kannalla ja vaatisin nollatoleranssia tapauksiin eli ikuinen kilpailukielto heti ensimmäisestä dopingkärystä. Lajiliitot noudattavat KOK:n tarkkoja ohjeita kielletyistä aineista, mutta miksi sitten niitä käryjä sitten tulee? Voisiko taustalla olla maailmanlaajuiset pimeät markkinat, jossa salakuljetetaan urheilijoille pistoksia.

Entä urheilulääkärit, miten he voivat sortua virka-asemansa väärinkäyttöön antamalla urheilijoille kielletyyjä aineita?. Voitaisiinko koulutusvaiheessa ottaa nämä asiat huomioon ja valita vain rehtiä lääkäreitä urheilun pariin.

Ikävä kyllä vanhoja ennätyksiä, kuten naisten 100 metrin maailmanennätystulosta ei voi tilastoista pyyhkiä, koska 80-luvulla testausmenetelmät poikkesivat paljon nykytekniikasta. Puhdas urheilu kunniaan.